Luulin että pääni on täynnä kiihkeitä ajatuksia jotka kärsimättömästi jonottavat ulospääsyä, kiilaavat, tönivät toisiaan, vihaisina toisilleen "mä olin ensin" "hei, älä etuile", mutta EI. Vain tyhjä pää, ei mitään sanottavaa. Tässä tilanteessa voisi miettiä: Mikä on oleellista? Mikä on tavoiteltavaa? Jonkinlainen jämäkkyyden luominen sekä luottamus tulevaan. Mitä sinä ajattelet?